Suomen Newfoundlandinkoira Ry

Yhdistys

Suomen newfoundlandinkoirayhdistys r.y. – Finska newfoundlandhundsföreningen r.f. on virallinen rotuyhdistys ja perustettu vuonna 1952. Toiminta kattaa koko maan, mutta paikallisiakin alaosastoja on perustettu aktiivisten jäsenten toimesta.

Jäsenetuna on mm. NF-uutiset, neljästi vuodessa ilmestyvä lehti, jossa käsitellään nöffin kanssa elämistä ja harrastamista. Lehden lisäksi yhdistys julkaisee tilastonumeroa, jossa on edellisen vuoden näyttely- ja koetulokset, rekisteröidyt pentueet, terveystulokset ym. tietoa. Yhdistys järjestää myös koulutusta ja erilaisia tapahtumia.

Lisäksi yhdistys ylläpitää kotisivuja osoitteessa newfoundland.fi.

Yhdistyksen historia

Nöffielämää 50-luvulla

NF_logoInventoidessani 50-vuotiaan Tampereen Seudun Koirakerho ry:n (myöh. TamSK) kalustoa ja papereita puhalsin pölyjä leikekirjasta, joka sisälsi runsaasti nöffiaiheista materiaalia. Entisaikaan uutiskynnys lienee ollut matalammalla, sillä koira-asiat ovat vielä 50-luvulla saaneet palstatilaa runsaasti. Tutkiessani lehtileikkeitä voin melkeinpä väittää TamSK:n olevan Suomen Newfoundlandinkoirayhdistyksen kummitäti. Monet TamSK:n jäsenistä olivat menettäneet sydämensä nöffeille. Vaan kerhoomme mahtui kaikenkarvaisten koirien ystäviä.

Aikalaisista mainittakoon Lauri Vuolasvirta, jonka nimeä kantava palkinto on kaikkien kasvattajien huulilla sekä johtaja Seppo Sutinen ja pankinjohtajatar, kartanon emäntä Dagmar Grahn, jotka vaikuttivat vinttikoirapiireissä mm. Sutisen tuodessa maahamme ensimmäiset italianvinttikoirat. Liekö heidän vaikutustaan myös se, että TamSK järjesti Suomen ensimmäiset vinttikoirienjuoksukilpailutkin. Tällä hetkellä kerho niittää maailmanmainetta lähinnä agilitymestareillaan. Aika aikaa kutakin.

Sodasta toipuva Suomi harrastaa 50-luvulla aktiivista kennelelämää. Uusia koirarotuja tuodaan maahan, täällä ennestään olevia jalostetaan paremmiksi ja ulkomaalaisia kennelvieraita käy runsaasti maassamme. Myös uusia ulkomaalaiskontakteja solmitaan. Jalostusasiat nostetaan tapetille. Jo ennen sotia oli koiraharrastus maassamme lisääntynyt. Sotavuosien aikana mielenkiinto ymmärrettävästi herpaantui. Harrastus oli kuitenkin levinnyt jo kaikkien kansanluokkien keskuuteen.

Vuonna 1948 Tampereella pidetyissä kennelpäivissä Suomen Kennelliiton puheenjohtaja, Tri K. Rikala, totesi Suomen olevan kenneltyössä jo vähintään yhtä korkealla tasolla kuin Ruotsin. Hän mainitsi vielä, että missään muualla maailmassa ei ole koirien arvostelu niin määrätietoista ja selvää kuin meillä.Tuolloin rekisteröityneitä koiraharrastajia oli maassamme yli 5 000. Kennelpäivien päätteeksi järjestettiin valiokoiranäyttely, jonka parhaimmaksi seurakoiraksi ja tamperelaiseksi koiraksi tuli newfoundlandinkoira Diana av Ros-Loke om. G. Blomberg. Blombergin vaikutuksesta suomalaiseen nf-elämään kerron tuonnempana.

Maailmanvalloitus

Suomesta lähdettiin erittäin harvoin ulkomaille koiranäyttelyyn johtuen siitä, että siellä oli kilpailu kovaa, vain parhailla valioluokan koirilla oli mahdollisuuksia. Monilla, kuten tänäänkin, on ongelmaksi koitunut matkan rahoitus ja käytännön vaikeudet. Vaan vuonna 1952 johtaja Gerold Blomberg otti riskin ja pakkasi tuontikoiransa, Theresia van Drie Anjersin ”Trees” ja Pére Noble van Nordwigen ”Bero” matkaan kohti Brysselin ja Amsterdamin koiranäyttelyitä. Koska hän oli itse estynyt lähtemästä, pyysi hän koiriensa matkanjohtajaksi ja esittäjäksi rouva Beatrice Ahoniuksen Suomen Kennelliitosta (myöh. SKL), kuten lehdet asian ilmaisivat.

” Theresia van Drie Anjersin, Brysselin ja Amsterdamin kansainvälisissä koiranäyttelyissä saamat ansiot olivat suurimmat mitä suomalainen koira oli koskaan saavuttanut” (Uusi Suomi 6.4.52). Molemmilla koirilla oli tuliaisinaan CACIBit ja lisäksi narttu oli Brysselissä rotunsa paras ja myös isojen koirien paras (vastannee nykyisiä ryhmäkilpailuja). Palkinnoksi se sai Hollannin ja Englannin newfoundlandilaiskerhojen kunniapalkinnot ja rahaa (!). Bero oli Brysselissä paras uros, mutta Amsterdamin äärimmäisen kovatasoisessa näyttelyssä oli Beron tunnustettava hollantilainen Archibald van der Spooldeberg paremmaksi. Beron hermot olivat pettäneeet. Oltiin yleisti sitä mieltä, että Theresia van Drie Anjers oli kauneimpia koiria, mitä on koskaan nähty. Ja se ei ollut vähän, sillä Hollanti oli nf-koirien mekka.

Matkastaan Ahonius kirjoittaa SKL 5-6/52 sen olleen hurjaa ajamista läpi viiden valtakunnan. Vaikka koirat olivat ”ningo ihmise miäl”, pääsi Bero luiskahtamaan pannastaan ja juoksi tuotapikaa ympäri Aachenin ratapihaa. Onneksi karkureissu päättyi onnellisesti ja matka pääsi jatkumaan. Lainaan tähän katkelman Ahoniuksen kirjoituksesta, se saattaa kuvata hyvin tämänpäivänkin näyttelymatkoja. ”Koska koko Belgiasta ei löytynyt tarpeeksi suurta vuokra-autoa meille kolmelle ja matkatavaroillemme, vuokrasin rotevan kantajan, joka marssi kulkueessamme etunenässä matkalaukuilla sälytettynä., seuraavina koirapariskunta uteliaisuutta ja liikunnan riemua pullollaan ja viimein taluttimen häntäpäässä muuan hiilenpöly, tuskanhien ja kyyneleitten tahrima olio, jonka vaatteet olivat riipin-raapin, tukka tuulenpesänä ja rikkinäisten sukkien verhoamat sääret suloisilla sinelmillä.”

Tämä jatko on alkuosastaan tuttua kaikille handlereille, mutta loppuosa sen sijaan todellisuutta

vain harvoille. ”Polvet notkahdellen astelin sitten vuorollani kehään, sillä olin jokaöisissä painajaisunissani nähnyt itseni lennätettävän ulos kehästä heti, kun vain rohkenisin astua tähän säihkyvään kansainväliseen seurueeseen. Mutta ei, molemmat mainiot matkatoverini löivät kaikki kilpailijansa, ja niin syliini pinottiin sertifikaatteja, CACIBeja ja kunniapalkintoja niin, että polveni jälleen alkoivat notkahdella.” Jännitystä matkassa oli riittämiin: ” Rotterdamissa ollessamme täyttyi Treesin aika, joka jo ennen matkallelähtöä oli alkanut, ja niin viettivät Treesi ja Bero häitä vaatimattomasti ja vain perhepiirissä, minun edustaessani sekä morsiammen että sulhasen omaisia.

Tapahtuma oli omiaan jännittämään Beron jo muutenkin kireällä olevia hermoja entistäkin enemmän, mikä matkan myöhemmässä vaiheessa selvästi kävi ilmi.” Juttunsa lopuksi Ahonius kiittää joht. Blombergiä siitä, että hän sai tilaisuuden tehdä tämän opettavaisen ja mielenkiintoisen matkan ja että Blomberg oli luovuttanut arvokkaat koiransa hänen haltuunsa. Ihan kaikkia kommelluksia ei Ahonius matkastaan kirjoittanut, sillä sattuipa majatalossa niinkin, että Bero oli voimakkaana uroksena kiskaissut vesijohdon irti. Seuraukset ovat kuviteltavissa: vettä tulvi naapurihuoneisiin ja alakertaan. Pahaksi onneksi seurue oli majoitettu rakennuksen ylimpään kerrokseen. Rotu oli kuitenkin tämän matkan johdosta saanut yhden hartaan ihailijan lisää. Rouva Nordswan-Ahonius on ollut rodulle uskollinen kasvattaen sitä kennelnimellä Trappers. Muuten, Amsterdamin näyttelyssä juhli sertifikaatilla ja CACIBilla myös Suomesta tuotettu herra Olanderin kasvattama suomenpystykorvauros Prins Rednalo.

Sensaatio Craft´sissa

sny_yhdistys_3

Kaksi viikkoa kestäneen matkan rasituksista oli koirien toivuttavan nopeasti, sillä 11.5.1952 oli vuorossa kaikkien rotujen koiranäyttely kotikulmilla, Tampereella. Kyseessä oli suurin Helsingin ulkopuolella koskaan järjestetty koiranäyttely . Se huomioitiin lehdistössä laajalti. Tavanomaisten saksanpaimenkoiran, bokserin ja kotimaisten metsästyskoirien lisäksi 240 koiran joukosta löytyi myös harvinaisuuksia kuten ensiesiintymisensä tehnyt grey hound. Kyseisen näyttelyn kauneimmaksi koiraksi valittiin G. Blombergin omistama newfoundlandinkoira Pére Noble van Nordvige. Lisäksi he sai vuodeksi haltuunsa arvostetun kiertopalkinnon parhaana seurakoirana.

Vuonna 1952 Blombergin koirakanta lisääntyi tuontikoirilla. Hän tuo rotuyhdistyksen välityksellä Saksasta nartut Bianka ja Britta vom Hause Eick Söhnen. SKL tiedottaa lehdessä 10/52 kyseisten pentujen vanhempien Bundessieger Barry von Rockwinkelin ja Sieger Orla von der Wilhelmshöhen olevan Saksan huippukoiria. Barryssa virtaa hollantilainen veri. Saksan newfoundlandinkoirakanta käsitti tuolloin noin 3 000 yksilöä. Vuotta myöhemmin Blomberg toi Hollannista uroksen Sebastopols Hertogin (Adriaan van Oldersheim – Hedwig van Froonacker). Tuonnista ilmoittaa SKL 12/52 maininnalla, että pennun valitsi herra Johan Pieterse.

Vuonna 1958 kuollut hollantilainen Pieterse oli Suomen ja SKL:n ystävä ja puolestapuhuja. Häntä pidettiin aikansa merkittävimpänä nf-koirien asiantuntijana. Aikakirjat mainitsevat hänet ennakkoluulottomana ja teräväsilmäisenä kynelogina, jota eivät koiramuodit häikäisseet. Hän oli ollut maansa nf-yhdistyksen puheenjohtaja, myöhemmin kunniapuheenjohtaja ja monien maiden nf-yhdistysten kunniajäsen. Häntä oli kiittäminen newfoundlandinkoirien nostaminen arvoonsa. Nf-ansioidensa lisäksi hän puolusti kiivaasti maamme kansainvälisiä oikeuksia. Herra Pieterse mainitaan myös NF-Uutisissa 4/97 Hollannin nf-clubin esittelyssä.

Paljolti oli Pietersen ansiota nf-koirien positiivinen kehitys Hollannissa ja koko maailmassa. Esimerkiksi Cruft´sin koiranäyttelyssä Englannissa oli nf-kehässä skandaali: hollantilaisverinen nuori tuontiuros oli sijoittunut ensimmäiseksi englantilais-amerikkalaisveristen championien mielenharmiksi. Cruft´sin näyttely oli sikälikin mielenkiintoinen, että sodan jälkeen maasta miltein sukupuuttoonkuolleita nf-koiria oli ilmoitettu 17 kappaletta. Rodun loistopäivät Englannissa olivat ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hollantilaisen siitoslinjan menestys Cruft´sissa varmasti hiveli Blombergin mieltä, sillä koirat olivat lähellä hänen oman kennelinsä sukulinjoja. Gruft´sin juhlanäyttelyssä (näyttelyn perustajan, Charles Cruftin syntymästä oli kulunut 100 vuotta) newfoundlandinkoirat arvosteli yleistuomari Mr Beynon, joka oli tutustunut rotuun jo ennen sen loistopäiviä. Näyttelyssä puhuttiin jopa Hollannin kansainvälisestä hegemoniasta.

NF-yhdistyksen synty ja kätilöt

Beron ja Threesin menestyksien vuoksi kiinnostus tähän suureen, ja enimmäkseen mustaan rotuun Suomessa oli lisääntynyt. Rodun rekisteröinnit kasvavat, on paineita oman rotuyhdistyksen perustamiseen. Ja niin se, Suomen newfoundlandinkoirayhdistys-Finska newfounlandshundföreningen r.y., 13 perustajajäsenen voimalla näkeekin päivänvalon vuonna 1952. Nurkkapatrioottina huomaan heti, että perustajajäsenistä peräti 6 asustaa nykyisin nimitettävällä Pirkanmaan talousalueella. Ja koska muita koirakerhoja ei ollut, kuuluivat kaikki TamSK:iin. Voitaneenko siis nimittää TamSK:ia nf-yhdistyksen kummiksi? Vastaperustetulla rotuyhdistyksellä ja sen ankkureiksi valitulla tamperelaiskaksikkolla oli kivinen polku edessään: Suomen ja koko Skandinavian nöffejä pidettiin heikkotasoisina. Tästä huolestuneena Blomberg kertaa SKL:n julkaisussa 5-6/52 rodussa esiintyvät sallitut värimerkit. Nuori rotuyhdistyksemme toimi esimerkillisesti, koska Helsingin Sanomat kirjoittaa jo kesällä 1953 rodun olevan erikoisluokkaa. Ansiokkaasta työstä rotuyhdistystämme kiittelee möyhemmin kirjoituksessaan myös L. Vuolasvirta.

Johtaja Gerold Blomberg oli ahkera kennelmies, SKL:n ja TamSK:n johtokunnan jäsen. Roduista rakkain oli newfoundlandinkoira, jonka rotuyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja hän oli ja lisäksi kunniajäsen Englannin Newfoundland Clubissa. Myöhemmin hänet nimitettiin kerhomme kunniapuheenjohtajaksi ja hän toimi pitkään myös jalostusohjaajana. Koiria hän kasvatti kennelnimellä Gerogeest. Gerogeestin kennelin koirat niittivät mainetta 50-luvulla. Lisäksi Bero jatkui voittokulkuaan, mutta Trees oli valitettavaksi tullut vihaiseksi pennut saatuaan. Kennelin kirkkain tähti lienee ollut Gerogeest Attan, joka valittiin vuonna 1953 Messuhallissa kans.väl. koiranäyttelyssä näyttelyn parhaaksi koiraksi. Kaikkiaan Attan oli kolmesti BIS Helsingin näyttelyissä. Attanin omisti edustaja Martti Saloranta Vaasasta. CACIB:in vuoden -53 voittajanäyttelystä nappasi Gerogeest Burre ja Gerogeest-kennel oli BIS-kehässä kasvattajaryhmän kakkonen. Tuomarioikeudet bernhardinkoirille, newfoundlandinkoirille ja tanskandogeille hän sai vuonna 1953. Myöhemmin hänen arvostelvakseen myönnettiin lisää rotuja. ”Tämän rodun yhteydessä kennel-ihmiset muuten lausuvat erinomaisen kunnioittavin äänenpainoin tamperelaisen johtajan Gerold Blombergin nimen.” (HS 3.5.53).

Blomberg ei siis ollut suinkaan ainoa TamSKilainen, jonka sydän sykki näille mustille karvaturreille. Monet meistä varmastikin muistavat rouva Irene Liljan, joka toimi molemmissa kerhoissa aktiivisesti ollen mm. sihteerinä. Hän kasvatti koiria vuodesta 1954 kennelnimellä Alkestitan. Kennelin nimi jountuu hänen omistamastaan Muotovalio Gerogeest Alkestis-nimisestä nartusta. Lilja oli myös ulkomuototuomari.

NF-guru arvostelee Tampereella 1955

Huomattava sveitsiläinen kennelmies ja sikäläisen rotuyhdistyksen perustaja, Emil Burkhardt, tulee 22.5.1955 Tampereelle arvostelemaan rotuamme. Hänen tulonsa huomioidaan kaikissa suurimmissa päivälehdissä. Ja kaikkissa näissä lehdissä muistetaan mainita herran viettäneen äskettäin 60-vuotis juhliaan ja juuri nyt 40-vuotishääpäiväänsä, jonka vuoksi he, vaimonsa kanssa, viipyvät maassamme kokonaisen viikon. Valitettavasti kevät on myöhässä.

Kyseessä ei ole kukatahansa ulkomaalainen tuomari, vaan ”newfoundlandinkoirien kaikkien aikojen suurimpia asiantuntijoita koko maailmassa ja yleistuomari, joka on viime vuosina toiminut palkintotuomarina ehkä enemmän kuin kukaan muu Euroopan manteren näyttelyissä: hän arvostelee sveitsiläiset rodut – ensi kerran näiden rotujen kotimaan palkintotuomari Suomessa ! – bernhanrdinkoirat ja bernersennenkoirat sekä newfoundlandinkoirat” (SKL 3-4/1955). Matkallaan Suomessa hän saa kiitoksena SKL:n ja Suomen kenneltoiminnan hyväksi tekemästään työstä SKL:n ansiomerkin. Samassa tilaisuudessa, SKLn 20-vuotisjuhlaillasilla, ansiomerkki myönnetään myös Joh. Pieterselle. Lisäksi herrat kutsutaan SKL:n kirjeenvaihtajajäseniksi.

Nf-koiria Burkhardt odotti mielenkiinnolla, sillä maine suomalaisten koirien kovasta tasosta oli kiirinyt Sveitsiinkin. Ja hän oli näkemäänsä tyytyväinen, vaikka se näyttelyn paras koira löytyikin bernharndilaisista. Eikä valituksia kuulunut muualtakaan, sillä näyttely, jonka organisaattorina toimi ansiokkaasti G. Blomberg, onnistui erinomaisesti. Vierailu (ja muut ansiot) poiki sittemmin Blombergille arvostelukutsun Dortmundin maailmannäyttelyyn. ”Myöhemmin pitämässään puheessaan Burghardt totesi arvostelemiensa rotujen laatutason erittäin korkeaksi ankaraa kansainvälistä mittapuutakin käyttäen. Hän ihali varsinkin upeita newfoundlandinkoiriamme” (SKL 6/1955).
Myös Aamulehti mainitsee näyttelyn 22 nf-koiran muodostaneen näyttelyssä ainutlaatuisen korkeatasoisen ryhmä, tällaista ei liene missään muussa Euroopan maassa. Loistavan kasvattajaryhmän esitti, luonnollisesti, joht. G. Blomberg häviten kuitenkin Lallen-kennelille kasv. dipl.ins. L. Vuolasvirta. Muita tuloksia näyttelystä:

Newfoundlandinkoirat urosten voittajaluokka

  • 1. Gerogeest Attan (sertifikaatti)
  • 2. Gerogeest Nalle-Caesar
  • 3. Gerogeest Burre
  • 4. Kaarilan Kirri

Narttujen voittajaluokka

  • 1. Taaran Rita
  • 2. Gerogeest Aldea
  • 3. Arida av Ros-Loge
  • 4. Caressa av Ros-Loge (sertifikaatti)

Kaarilan-kennelnimellä koiria kasvatti epiläläinen (sittemmin liittynyt Tampereen kaupunginosaksi) rouva Meiju Tuurna, Taaran-kennelnimeä kantavat koirat olivat heinolalaisen talousopettaja Taava-Maija Jääskeläisen kasvattamia ja jo aikaisemminkin mainitut av Ros-Loge-koirat olivat lähtöisin helsinkiläisen neiti Maria Äkerblomin huomasta.

Suru-uutinen 1959

10-vuotiaan Pére Noble van Nordwigen kuolema vuonna 1959 saa kuvalla varustetun ison jutun SKL:n tiedotteeseen 5/59. Koiraa pidetään suomalaisten nf-koirien kantaisänä. Täällä sitä käytettiin runsaasti jalostukseen ja koiran perintötekijöiden väitettiin kestävän voimakastakin sisäsiitosta, joka oli välttämättömyys kapealle jalostuspohjalle. ”Pére on antanut newfoundlandinkoirillemme kauniin, yhtäläisen rotutyypin ja hyvän rakenteen, juuri ne ominaisuudet, joita ulkomaisetkin asiantuntijat ovat ihailleet”. Monessa pikkunöffissä asuu pikkuruinen bero yhä tänä päivänä. Esimerkiksi Karin Brönnecke mainitsee Beron kirjassaan Das Neufundländer Buch (painettu 1994) erääksi tärkeimmistä ulkomaalaisuroksista, jotka ovat ansiokkaasti vaikuttaneet saksalaisessa jalostustyössä. Hän jäljittää Beron 10.4.1978 syntyneen Lin v.h. Hoogveen takaa. Em. hollantilaisnarttu on maailmanvoittaja vuodelta 1985. Bero oli ollut kotikoirana suuri Persoona, joka jätti tyhjän aukon Blombergin perheessä.

Erikoisnäyttely vuosimallia 1959

Vuosikymmenen lopussa, 24.5.1959, pidettiin Tampereella TamSK:n isännöimä koiranäyttely, joka oli vahvistettu myös Suomen Newfoundinkoirayhdistyksen erikoisnäyttelyksi. Kehässä nro 5 palkintotuomarina toimi G. Blomberg ja sihteerinä Beatrice Ahonius. Nf-koirien lisäksi kehässä arvosteltiin bernhardinkoirat, tanskandogit ja spanielit. Voittekin jo arvata, että koiramäärät näyttelyissä eivät olleet lähelläkään nykyisiä. Näyttelyyn oli ilmoittanut yhteensä 266 koiraa, joista nöffejä oli 9 urosta ja 6 narttua. Sertit nappasivat Gerogeest Nalle Gaesar ja Gerogeest Alkestis. ” Nalle” oli myös paras suuri seurakoira ja 6-vuotiaan lapsi ja koira-kilpailun voittaneen Tarja Salmisen kavaljeeri. Vaikka Blomberg toimi rodun tuomarina, oli näyttelyssä kaksi hänen kasvattiaan. Lähes kaikki koirat olivat joko Beron tai Attanin jälkeläisiä. Blombergillä oli myös kunnia, yhdessä poliisikoulun johtaja V. Lassilan kanssa, arvostella BIS-kehä. Näyttelyssä ensiesiintymisen tekivät itämainen shin-tzu kääpiökoira ja ihmeellinen, täplikäs dalmatiankoira, jonka kerrottiin poikkeavan monien ominaisuuksiensa puolesta täydellisesti muista maailman koiraroduista.

Näyttelyssä jaetuista kiertopalkinnoista oli nf-koirien tavoiteltavissa:
”Parhaan palkinto” parhaalle seura- tai palveluskoiralle ml. terrierit. Tämän palkinnon sai kuin saikin nf-koira haltuunsa. Rouva Vivi Aneron parhaalle Tampereen seudun nf-koiralle lahjoittama kiertopalkinto. Tämän kiertopalkinnon sai hänen oma uroksensa, Nalle. Joht. Emil Burkhardin kiertopalkinto parhaalle 1 P -arvoiselle nf-koirien kasvattajaryhmälle. Kiertopalkinto oli perustettu 1955 Burkhardin vieraillessa maassamme. Arvaatteko, kenen haltuun se meni?

Kaikki edellämainitut henkilöt ja koirat ovat vaikuttaneet rotuyhdistyksemme alkuvaiheessa. NF-koirat ovat lisääntyneet, mutta yhä rotumme parhaimmisto pärjää maailmalla. Myös TamSK on hengissä ja kasvanut liki 1 000 jäsenen kerhoksi. Erityinen kiitos rouva Beatrice Nordenswan-Ahoniukselle ”valaisevasta” keskustelusta. Olen myös koko TamSK:n puolesta erityisen kiitollinen edeltäjilleni tämän jutun pohjana olleen leikekirjan ylläpidosta.

Tiina A. Ahonen